HJK:n valmennuspäällikkö Juha Valla kirjoitti kolumnin, joka on julkaistu Klubilainen-lehden 1. numerossa.
Kasvu. Kunnianhimo. Klubilaisuus. Isoja sanoja, joiden painoarvon kriisi punnitsee. Ympäröivän maailman synkistyessä ihmiset hakevat turvaa yhteisöistään. Niin pienistä kuin suurista. Myös yksittäistä ryhmän jäsentä koetellaan: Vastaavatko omat tekoni yhteisöni arvoja? Autoinko ystävääni, kun hänen lapsensa sairastui? Tuinko haaksirikkoutunutta työprojektiamme vetänyttä kollegaa vai etsinkö syntipukkia peittääkseni oman vastuuni?
Urheilu tarjoaa meille kunniallisen mahdollisuuden ilmentää ihmisyyttämme. Mahdollisuuden. Erehtyväisinä valitsemme usein väärin: doping, ottelumanipulaatio, väkivalta ja rasismi ovat meille liian tuttuja. Ihmisen dualismi heijastuu urheiluunkin.
Pelikentällä eettisyydelle on selkeät mittarit. Olemmeko menestyksen hetkellä aatelisia voittajia? Taistelemmeko sinnikkäästi tappion uhatessa? Mutta miten nyt? Pelejä ei pelata, harjoituksia ei järjestetä. Mitä tarkoittaa olla Mensch tässä ja nyt?
Urheilu on tavallisinakin aikoina muutakin kuin pelkkiä voittoja ja tappioita. Sen kautta toteutamme yhtä ihmisyyden keskeisintä sisältöä, yhdessäoloa lajitoveriemme kanssa. Pyrimme yhteiseen tavoitteeseen taustoiltaan erilaisten ihmisten kanssa. Jaamme tappion tuskat ja voiton riemut. Toiminnan parhaat arvot näkyvät yksilöissä ja ryhmissä. Tarina 1980-luvun amerikkalaisista koripallotähdistä Erwin ”Magic” Johnsonista ja Larry Birdistä yhdistää tasot. Heidän kaksintaistelunsa joukkueidensa johtavina pelaajina ovat USA:n urheilun keskeistä tarustoa. Johnsonin ja Birdin ammattilaisseurat Los Angeles Lakers ja Boston Celtics olivat sarjan eliittiä. Huolimatta Los Angelesin ja Bostonin maantieteellisestä etäisyydestä, Lakersien ja Celticsin välille oli vuosien varrella kehittynyt voimakas antipatia. Suoranainen viha ulottui myös pelaajiin – Johnsoniin ja Birdiinkin.
Varsinkin Bird oli periamerikkalaisen voitontahdon ruumiillistuma. Hänelle voittaminen oli kilpaurheilun ydintä. Magic oli hänelle vaarallinen vastustaja, jopa vihollinen. Bird ei halunnut olla Johnsonin kanssa tekemisissä kentän ulkopuolella. ”Gladiaattorikehässä” merkitsi vain voitto. Vasta vuonna 1984 filmattu, pelaajien vastakkainasettelua hyödyntänyt mainoskampanja sai miehet näkemään toistensa ihmisyyden. Kun Johnson sai myöhemmin HIV-tartunnan, Bird oli yksi ensimmäisistä tukemassa kilpakumppaniaan. Kovinkaan vastustaja ei ole vihollinen. Elämä on tärkeämpää kuin voittaminen.
Samankaltaisia ilmiöitä voi nähdä myös kollektiivisella tasolla, kun vahva seuraidentiteetti auttaa ihmisiä löytämään parhaat puolensa. Mes que un club, vapaasti käännettynä enemmän kuin seura, on FC Barcelonan tunnettu motto. Katalonialaisen identiteetin ilmentymäksi kasvanut seura symboloi maakunnassa urheilua suurempia asioita. Usein ihmisenä olemisen rajat korostuvat traagisissa olosuhteissa. Barcelonan kohdalla tällainen oli Espanjan sisällissota, jonka aikana seuran puheenjohtaja Josep Sunyol surmattiin. FC Torinon ja Manchester Unitedin kannattajat eivät puolestaan unohda lento-onnettomuuksissa menehtyneitä pelaajiaan, vaikka nykykannattajien enemmistö on syntynyt vuosikymmeniä turmien jälkeen.
On vain yksi Klubi. Olkaamme nyt mottomme mittaisia. Itse olen samastunut HJK:hon urheilullisesti Suomen johtavana jalkapalloseurana. Nyt tämä näkökulma jää taka-alalle. Esiin nousee HJK välittämisen välineenä. Tarvitseeko joku klubilainen tukeani? Sosiaalisen etäisyyden lisääminen on nyt arkea viruksen torjumisessa. Onneksi tietotekniikka mahdollistaa kontaktit HJK-perheen jäseniin. Toteuttakaamme klubilaisuutta presidentti Sauli Niinistön sanoin: ”Ottakaa fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä toisiinne.”