Pelikäsityksen kehittäminen

  ”Vastustajan rangaistusalue on paras paikka puolustaa.”

Jari Litmanen liikkuu pelattavaksi juuri oikealla hetkellä, antaa oivaltavia syöttöjä ja rytmittää taitavasti pelin kulkua. Hänen kykynsä ratkaista tilanteita joukkueen kannalta parhaalla tavalla on maailmanluokkaa. Hienon uran tehneen kaikkien aikojen suomalaisen jalkapalloilijan pelaamista on nautittava katsoa. Timanttisen pelikäsityksensä ansiosta ”Litti” pelaa edelleen maajoukkueessa. Vaikkei hän ole nopea jaloistaan, hänen aivonsa toimivat paremmin kuin huippuunsa viritetyn tietokoneen. Pelikäsityksellään Litmanen kompensoi puutteitaan.

Cesc Fàbregas liikkuu vastustajan linjojen väliin pelattavaksi, vapauttaa joukkuetovereitaan maalintekopaikkoihin loistavilla syötöillään ja säätelee nerokkaasti hyökkäysten vauhtia. Arsenalin nuori kapteeni johtaa joukkueensa hyökkäyspelaamista.

Sekä Litmanen että Fàbregas ovat teknisesti huipputaitavia, mutta eniten heitä yhdistää erinomainen pelikäsitys. He hahmottavat kentän hyvin ja lukevat tarkasti pallon, omien pelaajien sekä vastustajien liikkeet.

Osa kyseisten pelaajien pelikäsitystä on synnynnäistä, osa harjoiteltua. Geeneillä on merkitystä, mutta oikeanlaisella ja säännöllisellä harjoittelulla pelikäsitystä voidaan parantaa.

 

Pelikäsitys

“Jos et ole varma mitä tehdä pallon kanssa, lataa se vain maaliin niin keskustellaan myöhemmin vaihtoehdoista”, sanoi Liverpoolin managerilegenda Bill Shankly aikoinaan. Ihan niin helppoa futis ja valintojen tekeminen kentällä ei kuitenkaan ole.

Pelikäsityksellä tarkoitetaan pelaajan kykyä hahmottaa pelitilanteet ja ratkaista ne parhaalla mahdollisella tavalla. Sekä pallon kanssa että ilman. Pienten nappuloidenkin peleissä yksittäinen pelaaja saattaa tehdä jopa 100 ratkaisua minuutissa. Ne perustuvat kykyyn nähdä ja ymmärtää

– oma, joukkuekavereiden ja vastustajan sijainti

– pallo, sen liike ja suunta

– ottelun tilanne, jäljellä oleva peliaika ja ottelun luonne.

 

Voiko pelikäsitystä opettaa?

Pelikäsitys on osin geeneissä, mutta sitä voi ja pitää opettaa. Pelaajalta voidaan odottaa otteluissa oikeita ratkaisuja, jos hän on saanut harjoituksissa ratkaista itse samankaltaisia tilanteita. Opetustilanteissa kannattaa antaa pelaajien ratkaista tilanteita myös teoriassa, kyselemällä ja keskustelemalla heidän kanssaan valinnoista. Näin oppiminen on huomattavasti tehokkaampaa.

Pelikäsitystä on opetettava suunnitelmallisesti ja nousujohteisesti. Opettaminen alkaa yksittäisestä pelaajasta ja etenee koko joukkueen pelaamiseen asti. Oikaista ei voi. Pelaaminen isolla kentällä perustuu aina yksittäisen pelaajan ratkaisuihin sekä kahden pelaajan, yhden linjan ja useiden linjojen väliseen yhteistyöhön.

Valmentajalla on keskeinen rooli pelikäsityksen opettamisessa. Valmentajan tulee tuntea peli ja löytää oikeat hetket pelikäsityksen opettamiseen. Hyvä valmentaja pystyy luomaan sellaisia harjoitteita ja tilanteita, joissa pelaaja itse oivaltaa oikean ratkaisun.

Opetettaessa lapsia ja nuoria pelaamaan on joukkueen tapa pelata tärkeämpi kuin ottelun lopputulos. Pelaajia on rohkaistava ratkaisemaan tilanteita heitä eniten kehittävällä tavalla. Pelaajan on annettava yrittää harhauttaa vastustaja tai syöttää kanssapelaajalle menetyksenkin uhalla. Se kehittää pelaajaa enemmän kuin käsky potkaista pallo vain kauas ja korkealle.   

 

Miten pelikäsitystä voi opettaa?

Pelikäsityksen opettaminen voidaan aloittaa samaan aikaan kuin jalkapallon harjoittelu alkaa. Pelikäsitys alkaa kehittyä heti, kun lapsi pelaa ja leikkii joukkuekavereiden kanssa. Pelaaja käyttää näkö-, kuulo-, ja tuntoaistiaan lukiessaan peliä. Esimerkiksi puhtaasta potkusta nämä aistit vievät aivoihin muun muassa ääniä, tilanteita ja tunnetta. Mitä enemmän pelaajalla on pelaamisen muistijälkiä aivoissaan, sitä paremmin hän kiperät tilanteet ratkaisee.

Erilaisten pelien suosiminen harjoituksissa on tehokas tapa opettaa pelikäsitystä. Pelien aikana pelaajat joutuvat tekemään jatkuvasti valintoja. Peli antaa usein myös välittömän ja rehellisen palautteen: menikö esimerkiksi syöttö perille vai vastustajalle. Pelaajan on saatava tehdä ratkaisunsa itse. Tilanteen jälkeen valmentaja voi kertoa pelaajalle, oliko ratkaisu oikea vai väärä, jos pelaaja ei sitä itse ymmärrä.

Peleissä on otettava huomioon kentän koko: mitä isompi alue, sitä enemmän pelaajilla on aikaa ja tilaa tehdä ratkaisuja. Pallonhallintapeleissä pelin suunta on tärkeä, kummatkin joukkueet tietävät, mihin hyökätä ja mitä puolustaa. Näin harjoitus on pelinomainen. Perinteisten kahden maalin pelien lisäksi kannattaa käyttää myös kolmea ja neljää maalia. Maalit voivat olla myös portteja, joiden läpi kuljetetaan tai syötetään.

Pienpeleissä on tärkeää, että kentällä on samantasoisia pelaajia. Silloin kaikille kertyy sopivasti onnistumisia ja epäonnistumisia. Joskus pelit on syytä räätälöidä poikkeuksellisen koviksi, jolloin pelaajat joutuvat mukautumaan äärimmilleen nousseeseen vaatimustasoon. Toisinaan on hyödyllistä tehdä peleistä helpompia ja antaa pelaajille enemmän tilaa ja aikaa ratkaisujen tekemiseen. Tämä on hyvä tapa esimerkiksi hyökkäyspelin mallien harjoitteluun. Pienpelien sääntöjen on oltava selkeitä.

Pelikäsityksen opettamisen tulee olla säännöllistä. Harjoittelun on oltava ympärivuotista, jotta kehitys on mahdollista. Talvisin valmentajien on oltava luovia, koska harjoitukset ovat koulun saleissa tai kylmässä ulkoilmassa. Pelikäsitystä voidaan kuitenkin harjoitella saleissa erilaisten pienpelien avulla.

 Huippupelejä ja -pelaajia seuraamalla nuori voi imeä oppia ammattilaisten tavoista ratkaista erilaisia tilanteita. Tämän takia pelaajia tulisi pienestä pitäen kannustaa ottelujen katsomiseen.

 Valmentajat voivat mitata pelaajien pelikäsitystä tilastoimalla ottelutapahtumia. Laskettavia asioita voivat olla esimerkiksi syötöt omille ja vastustajalle, pallonriistot ja -menetykset sekä onnistuneet 2v1-tilanteet. Ottelujen kuvaaminen sekä onnistuneiden ja epäonnistuneiden suoritusten katsominen ja analysointi yhdessä pelaajien kanssa on myös erittäin hyödyllinen tapa kehittää pelikäsitystä.

 

HYÖKKÄYSPELI

Hyökkäämistä on harjoiteltava puolustamista enemmän, koska se on vaikeampaa. Pelaajat myös nauttivat enemmän hyökkäämisestä. Hyökkäysalueelle voi murtautua esimerkiksi monen lyhyen syötön yhdistelmillä, yhdellä pitkällä syötöllä tai hienoilla yksilösuorituksilla. Vaarallisesti hyökkäävä joukkue osaa luoda maalintekotilanteita monin eri tavoin. Usein on hyökättävä nopeasti, toisinaan taas kontrolloitava palloa ja edettävä hitaasti. Hyökkääminen edellyttää pelaajilta useita taitoja ja kypsää pelikäsitystä. Hyökkäyspelaamista on paras harjoitella pienpelien ja maalintekoharjoitteiden avulla.

Pelikäsityksen kannalta yksi hyökkäyspelin vaativimpia asioita on ajoitus. Liian aikaisin tai myöhään annettu syöttö saattaa tuhota koko hyökkäyksen. Pelinomaisissa harjoitteissa ajoitus on luontaisesti mukana. Muissa harjoitteissa valmentajan tulee opettaa ja vaatia oikeaa ajoitusta.

Hyökkäyksen onnistumisen kannalta oleellista on pallottomien pelaajien liikkuminen pelattaviksi. Pelaajia on opetettava liikkumaan pois syöttövarjosta. Pelattavaksi liikkuminen vaatii täydellistä ajoitusta: liian aikaisin liikkuminen pelattavaksi johtaa usein tilanteen pysähtymiseen. Pelaajia on opetettava liikkumaan siten, että syötön saadessaan he olisivat jo valmiiksi positiivisessa peliasennossa eli rintamasuunta kohti vastustajan maalia. Tämä mahdollistaa nopeamman pelaamisen.

 

Tee tyhjää tilaa, täytä tyhjää tilaa

Pelaaja voi tehdä liikkumisellaan tilaa joko itselleen tai kanssapelaajilleen. Tilan tekeminen itselleen tarkoittaa tietyn alueen tyhjentämistä ja sen täyttämistä oikea-aikaisella liikkumisella. Esimerkki: Kun laitahyökkääjä tulee vastaan pallollista keskikenttäpelaajaa, voi puolustaja seurata häntä. Tällöin syntyy tilaa paikkaan, josta laitahyökkääjä lähti liikkeelle. Oikea-aikainen liike ja syöttö syntyneeseen tyhjään tilaan tarjoaa laitahyökkääjälle tilaa ja aikaa seuraavan ratkaisun tekemiseen.

Pallottomien pelaajien on osattava liikkumisellaan tehdä tilaa myös muille. Tilan tekeminen toisille vaatii pelaajalta hyvää pelinlukutaitoa, yhteistyötä, kommunikointia ja oikeaa ajoitusta. Klassinen esimerkki tästä on kahdella hyökkääjällä pelaava joukkue, jossa toinen tulee vastaan hakemaan palloa ja toinen juoksee pystyyn vastaan tulleen pelaajan selän taakse.

Esimerkiksi keskikenttäpelaajille on syytä opettaa, miten he pystyvät liikkumalla luomaan tilaa toisilleen. Tilaa tekevän pelaajan on ymmärrettävä, mihin suuntaan hänen kannattaa liikkua. Tilan täyttävän pelaajan on ajoitettava liikkumisensa oikein, syöttäjän syöttönsä. Pallo pitää toimittaa perille oikealla nopeudella.

 

Pienet isot tilanteet

1v1-tilanteiden voittaminen on ratkaisevan tärkeää. Pelaajan on hahmotettava, milloin kyse on juuri 1v1-tilanteesta. Jos puolustajalla on tuki alapuolellaan, ei harhauttaminen välttämättä ole paras ratkaisu. Suunnanmuutokset ja rytminvaihdokset ovat vastustajan ohittamisessa oleellisia asioita. Puolustajan saaminen sivuttaisliikkeeseen tai liikkeeseen kohti pallollista pelaajaa parantaa ohitusmahdollisuuksia. Usein riittää, että pallollinen pelaaja saa ”jalan vapaaksi” syöttöä, laukausta tai keskitystä varten. Aina ei siis tarvitse päästä konkreettisesti vastustajan ohi voittaakseen tilanteen.

 Vastustajan ohittaminen syöttämällä edellyttää kanssapelaajan liikkumista pelattavaksi. Parhaimmillaan liike luo 2v1-ylivoimatilanteen, jossa pallollinen pelaaja voi ohittaa vastustajan kuljettamalla tai syöttämällä. Ratkaisun sanelee puolustajan liikkuminen. Jos tämä peittää syöttösuunnan, aukeaa pallolliselle tilaa kuljettaa. Kun puolustaja jää ottamaan vastaan pallollista pelaajaa, on syöttäminen usein järkevin ratkaisu.

2v1-tilanteesta tulee selvitä yhdellä syötöllä. Ajoitus ratkaisee paljon. Liian aikainen syöttö ei yleensä ohita puolustajaa, ja vastaavasti myöhäinen syöttö katkaistaan usein. Parhaimmillaan oikea-aikainen syöttö ohittaa vastustajan ja takaa syötön vastaanottajalle mahdollisuuden pelata eteenpäin. Pelaajille on opetettava kyky salata syötön suunta. Katse ja vartalon asento paljastavat helposti, mihin suuntaan pelaaja on syöttämässä palloa. 2v1-tilanteita on järkevää harjoitella paljon ja monipuolisesti, niin että pelaajien sijainnit lähtötilanteissa vaihtelevat. Pelaajat voivat olla vierekkäin, pallottoman aloite voi lähteä puolustajan takaa, tai palloton voi olla selkä maalia kohti. Vaihtoehtoja riittää. 

 

Etäisyyksien merkitys

Pelaajien väliset etäisyydet voivat hyökätessä olla joko liian lyhyitä tai liian pitkiä. Pelaajien ollessa liian lähellä toisiaan peli ei etene, koska syötöt eivät ohita vastustajan pelaajia. Liian isot etäisyydet puolestaan vaikeuttavat syöttöjen perillemenoa. Jotta kentällä olisi tasapaino, tulisi pallollisella olla syöttömahdollisuuksia lähellä ja kaukana.

 Hyökkäyksen etenemisen kannalta on tärkeää, että pelissä on syvyyttä. Syvyydessä voi olla valmiina kohdehyökkääjiä, joille pallo pelataan suoraan jalkaan. Näin vastustajan puolustus venyy, ja hyökkäävä joukkue saa lisää tilaa. Toisaalta pallo voidaan pelata myös syvyyteen liikkuvalle pelaajalle, jolloin tämän rintamasuunta on kohti vastustajan maalia.

Palloa vastaanottava pelaaja kaipaa alapuolelleen tukea. Jos syöttömahdollisuuksia eteenpäin ei ole, peliä voidaan kierrättää toisaalle. Samalla pallollisen pelaajan tuki niin sanotusti varmistaa pallon menetysten varalta.

 

Hyökättäessä joukkueen laitimmaisten pelaajien tulee pitää kenttä leveänä. Tämä pakottaa vastustajan liikkumaan poikittain, jolloin kentälle syntyy välejä. Niihin hyökkäävän joukkueen pelaajat voivat liikkua. Pelin leveänä pitäminen mahdollistaa myös puolenvaihtojen tekemisen.

 

Suunnanmuutokset muotia

Kun joukkue riistää pallon, vastustajan puolustus voi olla heikosti organisoitu. On otollinen hetki hyökätä nopeasti. Tätä kutsutaan suunnanmuutospelaamiseksi. Toimivassa suunnanmuutoksessa hyödynnetään vastustajan hetkellinen epätasapaino. Tällaisen hyökkäyksen tunnusmerkkejä ovat pallon ja pelaajien liikkuminen vikkelästi eteenpäin. Nopean vastahyökkäyksen periaatteita ovat:

 – Pallo ja pelaajat liikkuvat eteenpäin.

– Pallo syötetään eteenpäin liikkuvien pelaajien juoksulinjoille.

– Jos mahdollista, annetaan pitkä syöttö vastustajan linjan taakse.

– Jos syöttömahdollisuutta ei ole, pelaajan on kuljetettava eteenpäin.

– Hyökkäyksen tulisi päättyä aina maalintekoyritykseen.

– Kaikkien pelaajien on noustava hyökkäykseen mukaan, jotta kentän tasapaino säilyy syvyyssuunnassa.

– Pallon alla olevien pelaajien tulee huolehtia varmistuksesta.

Nykyjalkapallossa hyvällä suunnanmuutospelaamisella voidaan voittaa otteluja. Menettäessään pallon vastustajan pelaajat ovat usein ylhäällä, leveällä ja kaukana toisistaan. Hyvän pelikäsityksen omaava pelaaja näkee, missä tilaa on eniten, mihin pallo kannattaa syöttää ja kuinka nopea hyökkäyksen on oltava. Yksittäisen pelaajan oikea ratkaisu pallon riiston jälkeen voi johtaa maaliin. Siksi suunnanmuutostilanteita tulee harjoitella teoriassa ja käytännössä. Peliharjoitteet toimivat parhaiten.

 

PUOLUSTUSPELI

”Vastustajan rangaistusalue on paras paikka puolustaa”, sutkautti Celticin manageri Jock Stein 1970-luvulla. Totta. Puolustavan joukkueen tarkoituksena on estää vastustajaa tekemästä maalia ja riistää pallo omalle joukkueelle. Turvallisinta se on tehdä mahdollisimman kaukana omalta maalilta.

Puolustuspelaamisessa yksittäisen pelaajan kyky voittaa 1v1-tilanteita on oleellista. Silti puolustaminen on koko joukkueen asia, puolustuspelin tulee olla organisoitua ja järjestelmällistä. Tärkeää on, että pelaajat osaavat toimia oman pelipaikkansa vaatimalla tavalla kulloisessakin tilanteessa. Tilanteen vaihtuminen hyökkäyksestä puolustamiseen on suuri haaste, ja se vaatii pelaajilta kurinalaisuutta ja työmoraalia.

Jalkapalloa aloittelevia lapsia (6–8-vuotiaita) on tärkeää opettaa ja kannustaa puolustamaan aktiivisesti ja aggressiivisesti, niin että pallo yritetään riistää lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Pelaajalle voidaan myöhemmin opettaa hidastamista ja peittämistä, mutta rohkeutta pallon riistämiseen on hankalampi opettaa myöhemmällä iällä.

 

1v1-puolustaminen

 – Puolustaja liikkuu nopeasti lähelle pallollista vastustajaa, mutta ei ryntää ulos tilanteesta.

– Puolustaja on kärsivällinen ja antaa hyökkääjän tehdä aloitteen. 

– Mitä lähempänä omaa maalia puolustaja on, sitä lähempänä pallollista vastustajaa hänen on oltava. 

– Puolustaja sijoittuu vastustajan ja oman maalin väliin.

Lähimpänä pallollista vastustajaa olevaa pelaajaa kutsutaan ensimmäiseksi puolustajaksi. Hänen tehtävänään on joko prässätä, yrittää riistoa, peittää syöttösuuntia, hidastaa tai estää laukauksia ja keskityksiä. Pelaajan on omien havaintojensa sekä kanssapelaajien kommunikoinnin avulla tiedettävä, mikä kulloinkin on järkevää. Yleisesti ottaen ensimmäinen puolustaja voi yrittää pallonriistoa, kun hänellä on tuki alapuolellaan. Jos oma joukkue on pallon menetyksen jälkeen huonosti organisoitu, on ensimmäisen puolustajan voitettava aikaa joukkueelleen hidastamalla ja peittämällä syötöt vaara-alueille, kuten oman puolustuslinjan taakse ja kentän keskelle. Pallonmenetysten jälkeen on erityisen tärkeää, etteivät pelaajat ryntää ulos tilanteesta.   

Seuraava askel puolustamisessa on kahden pelaajan yhteistyö. Vastustajan pallollista pelaajaa prässäävä puolustaja tarvitsee tukijan, jota kutsutaan toiseksi puolustajaksi. Kahden pelaajan yhteistyössä on pyrittävä siihen, etteivät pelaajat ole aivan vierekkäin eivätkä aivan peräkkäin. Heidän tulee olla hieman lomittain. Tukijan ehtiessä riittävän lähelle pallollista pelaajaa syntyy 2v1-tilanne, jolloin on hyvä hetki pyrkiä pallonriistoon. Tukija kehottaa prässääjää iskemään, menee itse lähemmäksi tilannetta ja on valmis riistämään pallon.

On tärkeää, ettei kahden pelaajan välistä päästä syöttämällä tai kuljettamalla eteenpäin. Joissain tilanteissa tuki voi myös tulla yläpuolelta, esimerkiksi silloin, kun hyökkääjä tukee keskikenttäpelaajaa.

 

 Tukeminen

– Tukijan on sijoituttava niin, että hän näkee pallon. 

– Pallollista vastustajaa prässäävän ensimmäisen puolustajan ja häntä tukevan toisen puolustajan välinen etäisyys on sopiva silloin, kun tukija voi iskeä heti kiinni pallolliseen vastustajaan, jos tämä ohittaa prässääjän.

– Ensimmäistä puolustajaa tukevan pelaajan on selkeästi ja kuuluvasti annettava tälle ohjeita siitä, mihin suuntaan pallollista vastustajaa on ohjattava ja koska pallonriistoon on ryhdyttävä. 

Niille pelaajille, jotka eivät ole lähellä palloa prässäämässä, on omat tehtävänsä. Heidän tulee tilanteen mukaan joko kontrolloida, vartioida, varmistaa tai peittää. Näiden pelaajien on oltava valmiina vaihtamaan roolia esimerkiksi prässääjäksi pallon vaihtaessa omistajaa ja paikkaa.

Vartiointi on oleellinen osa hyvää puolustuspelaamista. Vartioinnilla tarkoitetaan sijoittumista oman maalin puolelle niin lähelle vastustajaa, että ehtii katkaisemaan vartioidulle pelaajalle tarkoitetun syötön tai riistämään pallon huonosta haltuunotosta. Pelaajille tulee opettaa seuraavat asiat vartioinnista:

– Mitä lähempänä vartioitavaa pelaajaa pallo on, sitä lähemmäksi puolustajan on sijoituttava.

– Pallon ollessa kaukana vartioitavasta pelaajasta voi puolustaja sijoittua vartioitavan pelaajan sivulle. Puolustaja ei kuitenkaan voi sijoittua niin, että hänet pelataan ulos tilanteesta.

– Vartioivan pelaajan tulee nähdä sekä vastustaja että pallo.

– Mitä lähempänä ollaan omaa maalia, sitä tiukemmin vartioidaan.

– Vartioivan pelaajan peliasennon tulee olla sellainen, että hän pääsee nopeasti liikkeelle.

Peittämisellä tarkoitetaan syöttösuuntien peittämistä, syöttöjen katkomista sekä prässin ohjaamista tiettyyn suuntaan. Peittävän pelaajan tulee tietää, mikä on vaara-alue, johon palloa ei haluta. Etua on myös siitä, kun pelaaja pystyy lukemaan, mihin vastustaja aikoo pallon syöttää.

Varmistamisen tavoitteena on syöttöjen katkominen ja valmius antaa tukea. Esimerkiksi toppareiden yhteistyössä varmistaminen on isossa roolissa: toisen topparin mennessä katkomaan syöttöä on toisen varmistettava liikkumalla pelin alapuolelle.

Hyökkäyspelin tapaan suunnanmuutospelin tärkeyttä korostetaan myös puolustamisessa. Pelaajien on reagoitava pallonmenetykseen salamannopeasti, koska tämä on vastustajalle paras hetki murtaa puolustus. Lähimpänä pallollista vastustajaa olevan pelaajan tehtävänä on hidastaa eli estää tätä kuljettamasta tai syöttämästä nopeasti eteenpäin tai vaara-alueille. Hidastava pelaaja ei saa pelata itseään ulos, vaan tärkeintä on voittaa aikaa omalle joukkueelle, niin että tarvittava määrä pelaajia ehtii pallon alapuolelle. Sen yläpuolelle jääneiden pelaajien tehtävä on joko liikkua terävästi ”pelin alle”, prässätä pallollista yläpuolelta tai estää pallon nopea kierrätys toiselle puolelle. Jo valmiiksi pallon alapuolella olevien pelaajien on suljettava vaara-alueet pois omalla liikkumisellaan. Vaarallisimmat alueet puolustavan joukkueen kannalta ovat puolustuslinjan takana ja toppareiden etupuolella kentän keskustassa. Pallo tulee siis ohjata laitaan. Kun joukkue on tuhonnut vastustajan nopean iskun, koonnut rivinsä ja saavuttanut tasapainon, se voi pyrkiä pallonriistoon.

 

 Pelikäsitys kehittyy pienpeleillä

– Pienpeleissä samat pelitilanteet toistuvat usein, ja pelaajat pääsevät tekemään paljon valintoja.

– Pelaajan kyky havainnoida, analysoida ja ratkaista tilanteita paranee, koska niistä tulee usein välitön palaute (esimerkiksi syöttö kanssapelaajalle tai vastustajalle, tai maali).

– Yhteistyön merkitys on suuri, kun kaikki pelaajat joutuvat puolustamaan ja hyökkäämään.

– Pieni pelaajamäärä takaa kaikille paljon pelinomaisia kosketuksia palloon.

– Pienpeleissä tulee paljon 1v1-tilanteita.

– Pelaajat oppivat myös luomaan ja ratkaisemaan 2v1- ja 3v2 -ylivoimatilanteita.

– Pelaajat joutuvat reagoimaan suunnanmuutoksiin nopeasti.