Klubikulma - "Minun elämässäni on vain yksi Klubi"

14.11.2017

Harri Kumpulainen (vas.) joukkueensa ja "Puhveli" Alfredo Moreloksen kanssa maaliskuussa 2017 HJK Cupissa.

110 toimintavuoden kunniaksi HJK julkaisee kirjoituksia otsikolla "Klubikulma". Ajatuksia ja näkökulmia klubilaisuudesta. Tekstin on laatinut HJK Kannelmäki T09-joukkueen valmentaja, jalkapalloromantikko, opettaja Harri Kumpulainen.

”Voin hengessäni hyvin kuvitella niiden kantajäseniemme tunnelmia, jotka saivat riemullisina juosta kentälle ensimmäisen kerran Klubin sinijuovikas paita yllään.

Heitä oli varmasti ollut hyvä toveripiiri, jonka sydän oli syttynyt nähdessään iloisen, vallattoman nahkapallon saapuvan pääkaupunkimme puistoihin ja pihoihin temmeltämään. He olivat kaikki nuoria ja he kirmasivat sen kimppuun purkaakseen ikuisesti joustavaan pintaan elämänhalunsa räiskyvän voiman. He löysivät pallosta elämälleen sen sisällön, joka kannatti arkista työntekoa ja täytti joutoajat malttamattomalla ilolla.

Sitten heidän toveripiirinsä laajeni ja he päättivät sitoa sen yhteen perustamalla seuran. He laittoivat kaikille kiinteän toveruuden merkiksi samanlaiset paidat. Nuo paidat eivät kuitenkaan olleet ainoastaan lujan toveruuden merkkejä, vaan ne symbolisoivat antautumista sille urheilulle, joka oli vallannut heidän sydämensä. Olen varma, että ne, jotka juoksivat ensimmäisen kerran kilpakentälle oman seuran paita kiihkoisan rinnan ja voimakkaiden hartioiden verhona, tunsivat silloin kaikki yhdessä muodostavansa joukon, jonka elämässä pallo aina tulisi olemaan lähinnä sydämen vapaita harrastuksia. He olivat varmasti altista ja innokasta joukkoa, sillä heidän seuransa on sen jälkeen elänyt 25 vuotta.”

                  - Martti Jukola, Pallotoveruus (esitetty HJK:n 25-vuotisjuhlassa  vuonna 1932)

Lapsuuteni HJK

Minun futisurani alkoi, kun vanhempani ilmoittivat minut HJK-Kallion kaupunginosajoukkueeseen joskus 1980-luvun puolivälissä. Taisin olla viiden tai kuuden vanha ja me asuimme Kalliossa, lähellä Brahen kenttää. Isoveljeni pelasi jo seuran vanhemmissa junioreissa. Muistan vielä sen hetken, kun liityin joukkueeseen. Eräänä syksynä koko meidän perhe oli veljen futisjengin kauden päättäjäisissä Kalliolan kerholassa, nykyisessä setlementtitalossa. Tilaisuuden päätteeksi menin isän ja äidin kylkeen liimautuneena erään valmentajan luokse ja isä taisi tältä kysyä, olisiko nuorimpien juniorien joukkueessa tilaa vielä yhdelle pojalle. Minä jännitin niin, etten saanut koko aikana sanaa suustani, mutta kaipa hiljaisuuteni tulkittiin myöntymisen merkiksi. Lopuksi vanhemmat ja valmentaja löivät vielä kättä päälle. Sillä hetkellä minusta oli tullut jalkapalloilija, klubilainen.

Ensimmäiset futismuistoni liittyvät siihen, kun lähdin himasta pyörällä treeneihin, jotka pidettiin Vallilassa. Ajoin Brahenkatua Brakun kentän vierestä Sturenkadulle. Aleksis Kiven kadun kulmassa olevasta Meiran tehtaasta leijui kadulle miellyttävä kahvin tuoksu. Se innosti polkemaan nopeammin ylämäkeä, joka nousi sillaksi Teollisuuskadun yläpuolelle. Sillalta katsottuna edessä näkyi Primulan tehdas ja Volvon autoliike, joiden takana kenttä oli. Volvon kentäksi sitä kutsuttiin ja se oli hiekkakenttä. Maalit olivat puuta, niissä ei ollut verkkoja ja tolpat olivat neliskulmaisia. Välillä kahvin tuoksu tuli kentälle asti ja sekoittui jännästi Primulan tuoksuun, joka taisi oli taikinaa – tai niin ainakin luulin. Toisinaan kesken treenien kentälle juoksi kissa, joskus jänis ja oravakin. Sitä kenttää ei enää ole. Nykyään paikalla on koirapuisto suurine pensaineen ja puineen. Kentän kulmassa oli ennen tikkaat, joita pitkin pääsi laskeutumaan kentälle. Nyt nekin ovat ruosteessa ja katkenneet.

Usein kävin vapaa-ajalla Brahen kentällä pelailemassa. Esikuvat olivat Klubista. Maalissa olin Markku ”Fana” Palmroos ja kentällä Klaus Granlund. Monesti me kävimme Olympiastadikalla matseissa koko joukkueen voimin. Stadikan D-katsomossa matseja katsellessamme huomasimme Fana Palmroosin ja Klaus Granlundin sekä Mika Ikävalkon, Jouko Vuorelan, Pasi Rasimuksen, Pekka Onttosen. Tietysti mieleen on jäänyt myös se yksi Schutschkoff, jonka nimen kanssa meillä junnuilla riitti kielijumppaa. Stadikalla oli aina valtavasti porukkaa, ainakin ”enemmän kuin meidän talossa asukkaita”, ja tunnelma oli lämmin. Kerran kaikki me juniorit pääsimme pelin tauolla nurmelle. Sieltä katsottuna Stadika näytti valtavan isolta. Niistä ajoista asti Klubi on ollut suosikkiseurani. Tiedän, että saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta aina minusta on tuntunut siltä, että minä en valinnut Klubia, vaan se valitsi minut.

Kallion Klubissa me hävisimme melkein kaikki pelit, usein rumasti. Voitimme ehkä kolme tai neljä peliä vuodessa, ja silloin valmentajamme, eli valkku, tarjosi meille jätskit. Luulen, että valkku oli oikeasti ylpeä meistä joka kerta, ja oli varmaan silloinkin kun hävisimme. Valkku poltti usein ohuita sikareita, joista lähti omituinen, pehmeä tuoksu. Kutsuin valkkua valkuksi, vaikka oli hänellä nimikin, Heikki. Muistan hyvin, kuinka valkulla oli tapana nauraa hassusti hekotellen. Joskus hän vähän korotti ääntään, mutta aina kannustaakseen. Valkku puhui meille usein ”Sörkan Sibeliuksesta”, siis Kai Pahlmanista, joka oli pelannut Klubissa ja asunut samoilla nurkilla ja jonka banaanipotkuissa oli ollut huimasti kierrettä. Meidän jengissä ei koskaan pelattu veren maku suussa eikä voitto ollut tärkeintä. Me pelasimme, koska se oli hauskaa, vaikka turpiin tulikin. Meidän jengin peleissä ei kentän laidalta noussut isän ja äidin kokoisia tummia pilviä taivaalle. Meidän jengissä vanhemmat olivat kentän laidalla kannustamassa, eivät räyhäämässä. Ja silloin, Kallion Klubissa, meillä oli mahtava jengi.

Muistojeni HJK

Klubi on tarjonnut minulle vuosien varrella monta mukavaa muistoa, vaikka monet jutut, vuodet ja lopputulokset ovatkin unohtuneet. Yksi kovasti harmittamaan jäänyt asia on se, että ikäni puolesta en koskaan nähnyt Atik Ismailia pelaamassa Klubin paidassa – tai ainakaan minulla ei ole siitä muistikuvia. Atik tosin asui samassa kerrostalossa, jossa asuimme silloin, kun kuljin vielä potkuhousuissa. Muistan, kuinka talon pihalla oli usein pyykkinarulla vaatteita kuivumassa ja kuinka joskus osa vaatteista oli pudonnut maahan. Ne maahan pudonneet olivat aina Atikin. Ajattelin, että hänen täytyi olla erityinen tyyppi.

Monta muuta persoonaa ja tapahtumaa on myös jäänyt mieleen. Riihilahden Aki kävi aikoinaan samaa Mäkelänrinteen lukiota kanssani ja viimeisen vuosikurssin oppilaana se veti meille ensimmäisen vuosikurssin ”nasuille” liikuntatunteja heti syksyn aluksi. Ensimmäisellä tunnilla meillä oli yleisurheilua Käpylän kentällä ja menin sinne Klubin takki päällä. Sitten kun vielä hyppäsin pituutta koko joukosta pisimmälle, ilmoitti Aki juhlallisesti kaikkien kuullen, että ”tässä miehessä on juuri sitä oikeaa asennetta, johon HJK:ssa kasvatetaan”. Minulla on yhä tallessa lukion opintokirja, jossa on Akin allekirjoitus sen kurssin kohdalla merkkinä hyväksytystä suorituksesta.

Muistan, kuinka Jyrki Heliskoskella oli tapana ”jyrämäiseen” tapaansa jyrähtää pelaajille. Muistan myös Klubiin ulkomailta palanneen Rautiaisen Pasin kiharaiset piruetit ja tumman käkkäräpään, Jari ”Jallu” Rantasen liian pienet shortsit sekä Kuningas Litmasen armeijakampauksen. Muistan, kuinka ”Gene” Keurulaista heitettiin ilmaan mestaruusjuhlissa Bolliksella ja kuinka Klubin naiset pelasivat Laura Kalmarin ja Christina Forssellin johdolla UEFA Cupin välierässä Finskin jalkapallostadionilla. Muistan Klubin matsin AC Milania vastaan Stadikalla ja Obiora Anichen ihmeellisen maalin, joka pelasti Klubin divariin putoamiselta karsintamatsissa Hangon IK:ta vastaan. Tietysti muistan myös Mestareiden liigan pelit.

Mestareiden liiga oli kyllä jotain todella erityistä. Ja kuvitella, että vain kaksi vuotta aiemmin Klubi välttyi ykkösdivariin putoamiselta vasta liigakarsinnassa. Kaikissa kotipeleissä olin tietysti Stadikalla, ja karsintaotteluissa myös. Ainoa Mestareiden liigan vierasmatsi, jonka näin paikan päällä, oli ratkaiseva karsintapeli Metziä vastaan Ranskassa, jonne menin isoveljeni kanssa. Ihmiset Suomessa olivat ihmeissään, kun heille kertoi olevansa lähdössä Ranskaan katsomaan HJK:n matsia: ”Ihan Ranskaan asti! Eikös niitä pelejä olisi vähän lähempänäkin?!” sanottiin.

Metzissä ei kaupungilla näkynyt muita Klubin kannattajia ennen peliä eikä juuri pelin aikana stadionillakaan ennen kuin Vesa Vasara pukkasi Klubin johtoon Turpeisen Apan rajaheiton jälkeen pelin toisella puoliajalla. Apan heitosta pallo pomppi ihmeellisesti maalille ja hetkeä aiemmin kentälle kirmanneen Veskun pää osui pallon tielle. Pukkaus oli löysä, mutta pallo leijaili loivassa kaaressa hiljalleen kohti maalia. Näky oli kuin hidastetusta filmistä; sellaisella hetkellä leffassa soisi taustalla oopperamusiikki – crescendo, voimistuen. Pallo leijaili lopulta verkkoon ja kaikki siihen asti näkymättömät suomalaiset eri puolilla stadionia ponkaisivat ylös istuinsijoiltaan. Ja ne tuhannet paikalliset olivat aivan ihmeissään ja kuin puulla päähän lyötyjä. Jos ranskan kielen taitoni olisi yhtään parempi, voisin varmasti kertoa miten eksoottisiin paikkoihin ne yhdestä suusta toivottivat tervemeneväksi kotijoukkueen presidentin ja valmentajan. Matsin jälkeen me suomalaiset teimme pelaajien kanssa aaltoja stadionilla, ja ranskalaisetkin taputtivat Klubille seisaaltaan. Se oli upea hetki. Minulle Metzin ilta ja pääsy Mestareiden liigaan oli lopullinen vahvistus. Olin silloin jo melkein parikymppinen, tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että olisin klubilainen aina.

Klubilla on ollut elämäni aikana kolme eri kotia. Stadikan jälkeen Klubi siirtyi Bollikselle jossain vaiheessa 1990-lukua. Silloin siellä istuttiin betonilla, kun aurinkokatsomossa ei ollut vielä puulankkuja istuinalusena (Klubin ja FinnPa:n pelaajat muuten yhdessä talkootyönä porasivat ja ruuvasivat lankut Bolliksen katsomoon). Sateella meillä oli tapana juosta suojaan vanhaan pääkatsomoon (jota ei enää ole) ja siellä oli aina jotenkin arvokkaampi tunnelma. Bolliksen ajoilta minulle on jäänyt pelaajista mieleen etenkin Ismo Lius, Jari Vanhala, Rami Rantanen, Markku Kanerva, Mika Lehkosuo ja Mika Kottila.

Finskille, sittemmin Sonskille ja Femmalle, Klubi muutti 2000-luvulla. Avausmatsissa Jokereita vastaan se oli ihan ääriään myöten täynnä, samoin Stadin derbyissä HIFK:ta vastaan. Läpituivertavasta tuulesta ja sateesta huolimatta iltavalaistuksessa se on yksi upeimmista stadioneista, minkä olen nähnyt. Erityisesti mieleeni ovat jääneet pelit Hakaa, Celticiä ja Schalkea vastaan sekä tietysti Eurooppa Liigan matsit. Pelaajista mieleen ovat jääneet esimerkiksi Paulus Roiha, Peter Kopteff, Hannu Haarala, Juho Mäkelä, kahden sukupolven Eremenkot, Perparim Hetemaj, Sebastian Sorsa, Erfan Zeneli ja Atomu Tanaka. Femma on Klubin nykyinen koti, mutta välillä vähän kaipaan vanhaa Bollista: kahvikojun ja makkaragrillin tuoksuja, tuhansien tarinoiden pukuhuonerakennusta ja pelaajien marssia kentälle katsojajoukon keskellä.

Elämäni HJK

Klubissa pelaaminen on aina ollut jotain erikoista. Stadissa kaikki tietävät ja haluavat voittaa HJK:n, ja maakunnissa Klubi herättää voimakkaita tunteita. Muistan, että pelatessani vanhimmissa junnuikäluokissa Klubin edarissa meitä ”Helsingin herroja” uhkailtiin vieraspeleissä turpaan vetämisellä. Lähes aina turpasaunan sai kuitenkin kotijoukkue tulostaululla. Junnuvuosien jälkeen rahkeeni eivät enää riittäneet HJK:ssa pelaamiseen, ja muidenkin seurojen paidat tulivat tutuiksi. Klubi kuitenkin jäi osaksi elämää. Tunnollisesti olen ollut kentän laidalla jännittämässä jo vuosikymmenten ajan niin miesten kuin naisten joukkueen peleissä. Nykyään olen taas virallisesti klubilainen, kun valmennan junnuja. On vaikea kuvailla sitä mielihyvän tunnetta, kun parikymmentä pientä jalkaparia tepastelee sinivalkoraitaisessa asussa naurun rytmiin kentällä ja tekee pallolla ihmeitä.

Omissa muistoissani ja ajatuksissani futis ja lapsuus liittyvätkin erottamattomasti yhteen. Toisinaan saatan nähdä unia, joissa poljen fillarilla Sturenkatua kohti Vallilaa. Kahvitehtaan tuoksu tuntuu miellyttävältä ja tulevat treenit saa adrenaliinin virtaamaan reisissä. Pyörän tarakalla kuljetan käytössä naarmuuntunutta palloa. Ylläni olevan verkkaritakin rinnassa on logo, jossa pallon sisään on kirjailtu kolme isoa kirjainta: H, J, K. Kesäillan aurinko paistaa viistosti selän takaa, ja hymyilen.

Minun elämässäni on vain yksi Klubi.

Klubikulman julkaisut:

Klubikulma - HJK 2017 "YHDESSÄ"

Klubikulma – klubilaisuus sukupolvelta toiselle

Klubikulma - ”Meillä on vastuu kasvattaa voittajia”

Klubikulma - 110 vuotta klubilaisuutta